Onnellisuus on itsestään kiinni

"A competent and self-confident person is incapable of jealousy in anything. Jealousy is invariably a symptom of neurotic insecurity."

-Robert A. Heinlein

Mikä meitä ihmisiä vaivaa, kun pitää aina olla niin kateellinen tai katkera? Jotkut väittävät jopa, että se on suomalainen erityispiirre, mutta kyllä se on maailmanlaajuinen ongelma. 

Läskit ämmät itkevät, kun joku on saanut kroppansa kuntoon nopeasti synnytyksen jälkeen "sulla on vaa hyvät geenit" "ei ole tervettä tuollainen!" "Ei tee lapselle hyvää kun äiti viettää aikansa salilla!". Samaan aikaan samat akat ovat raskausaikana syöneet kaksinkertaisesti, sen sijaan että olisivat syöneet kahden edestä. Samat akat lopettavat liikkumisen tullessaan raskaaksi, ihan vain koska ovat raskaana. Samat akat keksivät milloin minkäkin syyn, että ei tarvitse liikkua eikä tarvitse miettiä mitä ja kuinka paljon paskaa kurkusta alas tunkee.

Laiskat ihmiset itkevät, kun joku saa ylennyksen/palkankorotuksen. Syynä ei koskaan voi olla oma ahkeruus ja taidot, ei tietenkään. Kaunis isotissinen naikkonen nousi ylös reittä pitkin, mies/nainen yleni koska on mies/nainen tai henkilö on vain nuollut pomojen perseitä. Samat laiskat ihmiset kuitenkaan eivät tee palkkansa eteen muuta kuin aivan minimin, ovat suurin piirtein ajoissa töissä ja työaika menee haukkuessa paskaa duunia.

Joku pistää firman pystyyn kovalla työllä ja menestyy. Tämäkin on väärin, koska se sortaa duunareita ja köyhiä, kukaan ei saa tienata muita enemmän.

Joku päätyy tilanteeseen, jossa lähtee asunto, ystävät, työt ja velat kasvaa. Henkilö ajautuu aallonpohjalle ja tekee jotain todella epätoivoista. Epätoivoisen teon seurauksena henkilö saa enemmän apua kuin koskaan. Tuokin apu on väärin, sillä ei hän ansaitse sitä apua kun itse on asiansa sotkenut. Asiansa hyvin hoitaneet eivät saa mitään apua. Jälleen kerran kateus siis iskee ja on vaikea ajatella mitä itsellään jo on.

Jos teillä on jo perhe, koti, ystäviä ja ruokaa, mihin te muka apua tarvitsette?

"Hei on niin helppoo olla onnellinen, kun tyytyy siihen mitä on..." laulelee Olavi Uusivirta. Paskaa musaa, mutta tuossa kipaleessa on oleellinen sanoma. Sen sijaan, että keskitytte olemaan kateellisia muille asioista, mitä heillä on, keskittykää siihen mitä itsellänne on. Kateus ja katkeruus ovat aina tuhoavia voimia.

Kateuden ja katkeruuden määrä on kääntäen verrannollinen onnellisuuteen, mitä enemmän kateutta/katkeruutta, sitä vähemmän onnellisuutta. Unohtakaa siis kateus ja katkeruus, olkaa onnellisia.

Haastan jokaisen etsimään itsestään ja elämästään vähintään 5 hyvää asiaa, joista ovat onnellisia.

Minulla on koti (ei ole aina niin itsestäänselvää), jossa odottaa naaraani (joskus hieman hormonien vallassa, muuten ihan mukava), joka kantaa sisällään tulevaa Johtaja Nenosta. Äiti, jolta saa aina tarvittaessa apua vaikka erimielisyyksiä onkin. Sisarukset, jotka varmasti tiukanpaikan tullen ovat pelastamassa. Lapsi, jonka kasvua olen saanut seurata ja siihen vaikuttaa kohta 6 vuotta. Ystävät, joiden ansiosta en muutu ihan mökkihöperöksi. Työ, joka miellyttää ja elättää. Avoin luonne, jonka ansiosta kykenen ajattelemaan muidenkin kantilta asioita. Kaiken tämän lisäksi voin iloisena todeta, etten ole naiseksi syntynyt.

Onni on mielentila, asenne, ja jollei sitä opettele ja harjoittele tässä hetkessä, sitä ei koskaan koe.— Maxwell Maltz

Virheetön ihminen

Kyllä, minä tiedän todella monista asioista todella paljon. Kyllä, todistan aina vääräksi muiden ”väärät” mielipiteet. Kyllä, opin virheistä, jopa muiden tekemistä. Kyllä, olen keskivertoa älykkäämpi. Kyllä, teen asiat paremmin kuin muut. Kyllä, osaan käyttää juuri oikeassa suhteessa sekä loogista että tunneälyä. Kyllä, olen monilahjakkuus. Olen ahkera työntekijä, olen loistava isä, olen mahtava kokki, olen superleipuri, olen paras mahdollinen ystävä, olen hyvä kuuntelija… Olenko siis virheetön ihminen?

Koska joidenkin mielestä pidän itseäni virheettömänä ihmisenä, sanon sen nyt suoraan: Teen paljon virheitä. En tiedä kaikesta kaikkea, en läheskään. Mielipiteeni ei ole todellakaan aina oikea, ei edes silloin kun voi olla useampi oikea vastaus. En aina opi edes omista virheistäni ja saatan toistaa ne toistasataa kertaa, ihan vain varmuuden vuoksi. Joskus olen aivan helvetinmoinen jääräpää, enkä suostu muuttamaan mielipidettäni koska se ei ole etuni mukaista. Saatan satuttaa toista ihmistä, kun teen jotain vain itseäni ajatellen… Olenko siis vikoja täynnä?

En ole virheetön, en ole vikoja täynnä, olen vain ihminen. Olen ihminen, joka pyrkii olemaan parempi ja kehittämään itseään. Itseäni kuitenkin vituttaa ne virheettömät ihmiset, jotka eivät koskaan katso peiliin. Ihmiset, jotka eivät koskaan näe vikaa itsessään, vika on aina muissa, ei omissa teoissa. Virheetön ihminen valittaa toisten tekemistä virheistä, mutta ei huomaa itse tekevänsä niitä.

Virheetön ihminen riitaantuu tasaisin väliajoin ystäviensä kanssa ja missä vika onkaan? No tietenkin niissä ystävissä, jotka eivät tee asioita kuten virheetön ihminen haluaa. Ei ole olemassa vaihtoehtoa, että tämä virheetön ihminen olisi tehnyt typerästi. Virheettömillä ihmisillä on myös kova tarve tuoda omaa paremmuuttaan ja oikeita mielipiteitään hyvin vahvasti esille ”kyllä sun nyt kannattaa/pitää tehdä näin, koska tiedän sen menevän niin”. Virheetön ihminen ei tajua kuitenkaan, että kun tarpeeksi paljon ystävät kuulevat hänen virheettömyydestään, tarvitsevat he hänestä taukoa.

Kun ottaa huomioon, kuinka huonosti tämä tuulipukukansa näkee omat vahvuutensa, saati tuo niitä esille, on hienoa kuinka virheettömät ihmiset näkevät niin paljon hyvää itsessään. Mutta kuinka vaikeaa on nähdä omat heikkoutensa? Kuinka vaikeaa on myöntää tehneensä virheen? Kuinka vaikeaa on hyväksyä, että joku toinen olisi parempi? Kuinka vaikea on sanoa ”Sinä olet oikeassa, olen tehnyt tämän väärin, mutta kiitos sinun, osaan tehdä sen nyt oikein”?

Ihmiset, opetelkaa käyttämään sitä peiliä. Olit sitten virheetön, virheitä täynnä tai jotain siltä väliltä, voi peilinkäytön opettelu tehdä elämästäsi huomattavasti parempaa. Usein kuulee sanottavan, että mieti mikä on vahvuutesi ja keskity siihen. Minä sanon, että mieti mitkä ovat heikkoutesi ja kuinka voisit poistaa/kiertää/muuttaa ne.

Yhden miehen rehellinen näkemys odotusajan ensimmäisestä puolivälierästä

Eräänä kauniina päivänä naaraan kanssa totesimme, että menkkaränkkä on ollut hetken kadoksissa ja päätimme, että on aika pissiä tikkuun. Kaksi viivaahan tuohon tikkuun tuli eli olemme lisääntymässä, jopa toivotusti. Heti alettiin varailla aikaa neuvolaan ja laskeskella mahdollista siitospäivää sekä laskettua aikaa. Naaraan lisääntyminen vielä aluillaan, joten asiaa ei muutamaan viikkoon sen kummemmin ajateltu, eihän muita todisteita ollut, kuin kaksi viivaa tikussa. Yksimielisesti päätimme, että ei innostuta asiasta vielä enempää, koska eihän ne viivat vielä mitään todista ja vaikka todistaisikin, on keskeytykselle vielä liian suuri riski.

Ensimmäinen neuvola-aika koitti, ensimmäistä kertaa oikeasti puhuttiin ulkopuolisen kanssa toukasta, mutta edelleen ainoa konkreettinen todiste oli ne kaksi viivaa tikussa eli innostus ei vielä juurikaan noussut. Saimme ajan neuvolalääkärille puolitoista viikkoa myöhemmin, tätä odotimme jo mielenkiinnolla, koska oli kova usko siihen että saisimme kuulla sydänäänet. Saisimme toisen konkreettisen, ensimmäisen ison todisteen naaraan jakaantumisesta. Lääkärin vastaanotolla yllätys oli suuri, emme kuunnelleetkaan sydänääniä, vaan jotain parempaa… Lääkäri näytti meille ultralla kuinka naaraan sisällä on kuin onkin parisenttinen otus, jonka pään koko muuhun vartaloon suhteutettuna oli valtava, aivan kuten isälläänkin. Nyt oli syytä innostua ja paljon, sai jo kuulla läheiset ystävät ja perhekin tästä uutisesta.

Tällä hetkellä raskaus on melkein puolessa välissä. Koko tämän ajan on naaras ollut hehkeimmillään, jakaantuminen todellakin tekee naaraista kauniita. On ollut jo NP-ultraa, jossa toukka heitti yläfemmaa ja lisää neuvolakäyntejä. Odotamme innolla vauvamasun kasvua, toistaiseksi se on aika olematon ja melko söpö. Potkutkin ovat alkaneet tuntua ja näkyä. Samaan aikaan tuntuu siltä, että raskaus on vasta alkanut ja saisi kestää ikuisesti sekä siltä, että olisipa h-hetki jo, että saisi sen ihanan toukan syliinsä.

Nyt odottaa vain, kuinka jakaantumisen toinen puolisko olisi vieläkin parempaa, vauvamasu kasvaa entisestään, alkuajan oireet katoavat, nähdään seuraavassa ultrassa lisää ja nautitaan yhdessä odottamisesta.

MUTTA, otsikko lupasi REHELLISTÄ näkemystäni, joten unohtakaamme kaikki aikaisemmin mainittu paskanjauhaminen. Kaikki edellä ollut teksti oli vain odotusajan kaunis paketti, ilman minkäänlaista tietoa paketin sisällöstä. Seuraavaksi TOTUUS.

Eräänä synkkänä iltana totesin, että menkkaränkkä on kadonnut, tilalla oli jotain PAHEMPAA. Kuukausittaista verenvuodatusta ei ollut, mutta mielialanvaihtelua sitäkin raaemmin. Aikaisempi melko nopea kiihtyminen nollasta sataan oli vaihtunut todella nopeaan kiihtymiseen nollasta tuhanteen. Koska ehkäisy oli unohdettu jo hyvän aikaa sitten, kuukausittaista veriuhria ei näkynyt ja vierelläni oli hirviö, aloin TOIVOA, että tikkuun kuseminen näyttäisi kaksi viivaa. Kun ne kaksi viivaa oli kustu tikkuun, koin jonkinlaista helpotusta. En vain siksi, että en ole tuhkamuna, mutta myös siksi, että sain jonkinlaisen selityksen sille, että naaraastani oli tullut oikea Jekyll/Hyde.
Vaikka nyt olikin jo aika selvää, että naaras on jakaantumassa, niin pidimme turpamme kiinni asiasta. Jos olisimme kertoneet uutisen heti kaikille ja sitten olisi tullut keskenmeno, olisi vitutus ollut suunnaton. Vitutus ei olisi johtunut itse keskenmenosta, koska sellaista tapahtuu ja paljon niin alussa, mutta ne ”voi harmi/otan osaa/olen tukena/yms shaisse” heitot olisivat räjäyttäneet pään.

Hyde alkoi myös tulla aina vaan useammin ja pidemmäksi aikaa esiin, jopa 5 päivää viikossa. Tämä hirviö saattaa katsoa aamusta iltaan tyhjyyteen ja olla erittäin etäinen. Ei reagoi mihinkään, ei syö mitään, ei tahdo mitään, ei tee mitään… kunnes räjähtää… Hyden ollessa esillä, voi mikä tahansa asia maailmassa olla aivan helvetin väärin; Katsot tv:tä liian kovalla, katsot väärää kanavaa, ylipäätään katsot tv:tä, teet kotityöt väärässä järjestyksessä, teet ruoan väärin, olet eri mieltä, olet samaa mieltä, olet hiljaa, et ole hiljaa… lista on loputon. Teet niin tai näin, aina väärinpäin. Ja mitä tähän ehdottaa moni ratkaisuksi? No vittu pitäis vaan naarasta ymmärtää ja hemmotella sekä pyytää anteeksi... Does not compute.

Tyhmänä ajattelin, että sydänäänien kuuntelut ja ultrat tulisivat auttamaan, että nämä todisteet vauvasta voisivat vähentää Hyden läsnäoloa… en ajattele enää. Kyllähän se selvästi piristi sadasosasekunniksi, mutta koska minä olen toiminut siittäjänä, olen minä syypää kaikkiin raskausvaivoihin ja siksi Hyde hyökkää minun kimppuuni.

Puolessa välissä melkein tosiaan nyt, enkä odota innolla tulevaa, pelkään sitä vaikka tällä hetkellä Hyde on ollut vähemmän läsnä. Mutta muiden kertomat kauhuskenaariot myöhemmistä raskausoireista pelottavat, koska minä olen se, joka niistä todellisuudessa tulee kärsimään. Aina vain puhutaan naaraiden kärsimyksistä raskaana ja kuinka pitää yrittää parantaa naaraiden oloa… mutta kuka ajattelee meitä isimiehiä? Kuka miettii miten isimies voi? Keneen isimies voi kaiken purkaa? Vastaus: Isimiehet eivät kärsi, isimiesten kuuluu vain tukea naarastaan.

Näin päättyi ensimmäinen puolivälierä. Sainpahan vähän avauduttua. Pyrin päivittämään tilanteen toisen puolivälierän jälkeen

Kuka on Kalsarisankari?

Tätä blogia ylläpitää pian kolmenkympin kriisistä kärsivä typerä juntti Riihimäeltä. Tulen kirjoittamaan enemmän tai vähemmän (todennäköisesti vähemmän) milloin mistäkin aiheesta; isyydestä, naaraan raskaudesta, leivontatuokioista, turhanpäiväisestä paskanjauhannasta, yms. Fiiliksen mukaan.

Ja koska varmasti joku kovasti miettii blogin aivan hirveää ulkoasua, totean vain, että mä vasta opettelen. Kunhan vain opin ja jaksan (eli ei koskaan), niin tästä tulee upea ja mahtava!